Johonkin blogiin jo kommentoinkin muutama päivä sitten kuusikeskusteluun, että olla se pitää. Ja siihenhän myös liittyy paljon traditioita. Nämä perinteet toteutuivat tänäkin jouluna meillä.  Korostan vielä, että tämä postaus ei sovi heikkohermoisille, eikä tosikoille. Se sisältää sensuroimattoman totuuden joulukuusesta ja sen matkasta kodin sulostuttajaksi. Nämä meidän perinteet kuusen suhteen alkavat sillä, että kun kuusi tuodaan sisään, se tietysti pitää saada jalkaan. Mies siis makaa lattialla kuusen alla ja vaimo pitelee sitä varresta kiinni. Sehän ei tietenkään mene siihen niinkuin strömsössä, vaan vaatii paljon sadattelua ja napinaa sekä kuusen alla makaavalta, että sen varresta pitelijältä. Tähän kuuluu myös, että vaimo ohjeistaa, miten sitä pitää ruuvata, että se pysyisi suorassa. No, tänä vuonna puun varsi on niin ohut (ja kiero), että kuusi ei sitten halua pysyä niiden kolmen ruuvin varassa kuusenjalassa pystyssä, vaan kaatuu parikin kertaa. Lisää napinaa *****. Tässä vaiheessa myös luututaan kuusenjalasta lattialle kaatuneet vedet pois. Perinteisiin kuuluu myös, että kuusta vertaillaan viimevuotiseen kuuseen; tuliko nyt parempi vai huonompi. Koristeluvaiheessa innokkaat lapset yleensä rynnivät koristelemaan kuusta. Näkemyserot kuuluvat tähän vaiheeseen. Joku ei haluaisi tänä vuonna kuin kahta väriä eikä missään nimessä niitä nauhoja kuusen (lue: äiti). Lapset taas haluaisivat KAIKKI varastossa olevat koristeet siihen. Tästäkin selvitään ja joulu voi alkaa. Kuusi alkaa varistaa ihan sikana jo tapaninpäivä. Kun kuusi riisutaan koristeista, ulosvienti on oma tarinansa. Havujen määrä lattialla on vakio juoksitpa terassin ovesta kuusi kainalossa kuinka nopeaa tahansa tai leikkelit oksat kuusesta sisällä varovasti jätesäkkiin. Silti vielä juhannuksenakin imuroit neulasia lattialta. Silti tästä perinteestä en luovu. Eihän mikään voita sitä suloista kuusen tuoksua hämärässä aattoaamussa, kun kynttilät loistavat.